16.3.17

Vähän hukassa

Tällä viikolla mieli on ollut aika samoilla linjoilla luontoäidin kanssa: vähän hukassa. Mä olen ollut syvällä hukassa kouluprokkisten kanssa ja blogin puolelle en ole ehtinyt kuin vasta tänään. Jäin kotiin ja yritin nukkua niin pitkään kuin mahdollista, mutta mieli alkoi poukkoilemaan ja lopulta nousin sängystä ylös ennen yhdeksää. Mikä ihmeen kumma siinä on ettei voi lakata sekoilemasta asioista, vaikka ei oikeasti olisi edes mitään stressattavaa?
Saatoin keksiä syyn. Se on kaiken summaa. Se on kesätyörumba, muutto Helsinkiin, kurssien läpipääseminen, mitä jos uusinnat, työt ja se pirun kandi. Se on tietämättömyyttä siitä, mikä musta tulee isona. Se on se realiteetti että tää tulee olemaan mun viimeinen kevät Vaasassa. Se on se fakta, että koulu on kohta käyty, mutta silti tuntuu että paljon olisi vielä opittavana. Se on se fiilis, että saankohan mä koskaan sitä unelmien työpaikkaa vai painanko hanttihommissa vielä seuraavat 10 vuotta.
Se on se ajatus itsestään täydellisyyden tavoittelijana. Haluan tehdä kaiken just enkä melkein. Haluan haasteita, mutta turhaudun jos joku muu ei osaa hoitaa hommaansa kunnolla. Eilen olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin yhden kurssin takia. Ystäväni kuitenkin muistuttivat, ettei se elämä kaadu yhden kurssin takia, vaikka me täällä Vaasassa ei muuta oikein ajatellakaan. Ei niin, mutta koin olevani jotenkin riittämätön. Turha, kun en osannut. Unohdin jopa lompakkoni kahvilaan, enkä olisi sitä varmaankaan huomannut ennekuin olisin ostanut junalippuja. Ystävä oli onneksi ottanut sen talteen ja lähetti viestiä alkuillasta, että hei missä olet ja miksi sun lompakko on täällä? Sain haettua sen myöhemmin takaisin. Illalla salille mennessäni olin jo ehtinyt melkein puolimatkaan, kunnes mietin että olinkohan unohtanut saliavaimen kotiin. Kaivoin sitä laukusta tuloksetta ja käännyin kotiin. Kotona kolusin kaikki takit ja pussukat, joissa yleensä sitä avainta pidän. Tuloksetta. Sitten käänsin salikassini ympäri. Siellähän se. Salille päästyäni ponnari katkesi, joku äijä ähki ja hengitti ärsyttävästi treenatessaa. Voisiko kaikki vaan lakata olemasta? Lukittauduin tyhjään saliin, pistin musat täysille ja annoin elämälle kyytiä. Treenasin niin kovaa että hiki virtasi purona kasvoiltani. Tänään ei mennyt nallekarkit tasan.
WEARING
Lexington parka
COS beanie
Vero mode faux leather pants
My mom's winter boots (from Stadium I guess)

Photos by Lilli

Tänään aamulla kun heräsin, ajatus tosiaan vähän poukkoili, mutta otin härkää sarvista ja ryhdyin töihin. Ensitöikseen keskityn omaan asenteeseeni: tämä kaikki on väliaikaista. Asioilla on myös tapana järjestyä, etenkin silloin jos edes yrittää. Usein se riittää. Se ei ehkä tapahdu hetkessä, mutta se voi vaikuttaa johonkin asiaan lähitulevaisuudessa. Mulla on myöskin kaikki hyvin. Mun perheellä ja ystävillä on kaikki hyvin. Miksi pelätä? Tai ajatellaan näin päin: Jos vähän pelottaa, niin eikö se ole vain hyvä juttu?



PSST. Lisää settiä löytyy Instagramista (essiesophie) ja Facebookista. Nähdään siellä!

No comments:

Post a Comment

Copyright @ ESSIE'S. Blog Design by KotrynaBassDesign